Toistaiseksi kesken! |
Syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 1910 kokoontui kymmenkunta kasvuikäistä poikaa kahden jo täysikasvuisen toverinsa kera Runebergin patsaalle lähteäkseen retkelle Huopalahden metsiin, missä ylioppilas Kurt Stenius heitä odotteli. "Unga Fribyggare" -niminen vapaamielinen nuorisoyhteisö oli aloittanut toimintansa. Joukkoa ohjasi - kuten mainitsin - kaksi aikuista: tuolloin 37-vuotias filosofian maisteri, kirjastovirkailija Alexander Boldt sekä hänen sukulaisensa, ylioppilas Paul Nyberg, myöhemmin tunnettu Topelius-tutkija ja kirjastomies. Retkeläisten joukossa olivat mm. Alexander Boldtin veljen Charles Emilin poika Tryggve Boldt, tämän ystävä Rabbe Elfving sekä muita, pääasiassa Nya Svenska Läroverketin oppilaita. Muutamaa päivää myöhemmin järjestettiin ensimmäinen lupauksenantotilaisuus. Jokainen uuden vapaajoukon jäsen vastasi myöntävästi kolmeen kysymykseen: "Tunnetko Fribyggarein periaatteet? Tahdotko reippaasti ja iloisesti koettaa seurata elämässäsi samanlaisia periaatteita? Tahdotko parhaan kykysi mukaan tehdä Fribyggarein nimen kunnioitetuksi?", ja näin tuli veljesjoukon jäseneksi.
Uusi järjestö ei kuitenkaan syntynyt yhdessä yössä, täysin spontaanisti, kuten niin monet "scout-joukkueet" tuohon aikaan. Ei, toiminnan alkua oli edeltänyt liki kymmenen vuoden suunnittelun, haaveilun, voisi sanoa jopa haikailun kausi.
Liikkeen henkisenä isänä ja ideologisena suunnan näyttäjänä oli eräs Suomen partioliikkeen alkuaikojen merkillisimpiä miehiä, Bruno Alexander Boldt. Boldt oli syntynyt Kuopiossa vuonna 1873 lahjakkaan, mutta henkiseltä rakenteeltaan perin epävakaisen veljessarjan nuorimpana. Hänen opintonsa suuntautuivat ruotsinkieliseen kaunokirjallisuuteen. Vuonna 1896 hän valmistui filosofian maisteriksi ja vuonna 1902 hän julkaisi painosta väitöskirjansa, joka kosketteli poika- ja nuorukaisluonteita ruotsinkielisessä runoudessa. Tämä yli 200-sivuinen teos koitui kuitenkin Boldtille katkeraksi pettymykseksi, joka todennäköisesti loi synkkää varjoaan koko hänen elämäänsä. Väitöskirjan kohtaloksi tuli nimittäin yliopiston taholta virallinen ja peruuttamaton hylkäystuomio. Niinpä Boldt näki jokaisessa pojassa ja nuorukaisessa itsensä kaltaisen hennon taimen, jota tuli karaista ja kasvattaa kestämään elämän vaikeuksia ja pettymyksiä. Ujo ja arka, melkein sairaalloisen yliherkkä nuorimies ihaili kaikkea vahvaa ja väkevää, suurille aatteille ja laajoille näköaloille omistautuneita miehiä. Vain pari esikuvaa on tässä yhteydessä syytä tuoda esille. Tutkimustyönsä yhteydessä Boldt oli tutustunut perusteellisesti Viktor Rydbergin tuotantoon ja aatteisiin, ja Rydbergiltä Boldt sai hyvin paljon niitä vapaamielisiä kasvatusihanteita, joita hän yritti myöhemmin toteuttaa käytännössä. Rydbegin uskonnolliset mielipiteet mm. innostivat Boldtia julkaisemaan vuonna 1905 Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan käsittelevän pedagogisen kirjoitelman, missä hän vakavissaan suosittelee tällaista opettajan ja oppilaiden muodostamaa vapaata yhteisöä, "friskara", kaiken kasvatustyön ihannemalliksi.
Tutustuttuaan vuosikymmenen puolivälissä amerikkalaisen nuorison kasvattajan Elbert Hubbardin elämään ja työhön Boldt haaveili hänkin samanlaisista suurteoista. Vuonna 1907 hän kirjoittaa työtoverinsa Hjalmar Brotheruksen nuoremmalle veljelle, Wilfrid Brotherukselle mm. seuraavasti: "Mutta sisimmässäni ääni, jota en voi vaientaa, sanoo minulle, mainitakseni esimerkin, että tällä hetkellä pääkaupunkimme suomenkielisen nuorison keskuudessa on kymmeniä tai satoja kasvuikäisiä poikia, jotka voisivat olla paitsi tueksi omaisilleen, myös yhteiskuntansa ja maansa ylpeys ja ilo, mutta joista kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule kumpaakaan." - Jotain tuli tehdä, mutta mitä?
Tammi/helmikuussa 1910 Alexander Boldt kuitenkin ensi kertaa, kuten hän myöhemmin kertoi luki lehdestä reippaista englantilaisista "boy scout" -pojista, jotka jättivät pallopelinsä ja kiiruhtivat pelastamaan oman henkensä uhalla rautatieonnettomuuden uhreja. Ja jo huhtikuussa Boldt oli luonut oman ehdotuksensa itsekasvatukseen ja toimintavapauteen, retkeilyyn, toveruuteen ja iloiseen mieleen perustuvaksi nuorisoliikkeeksi. Puolittain alitajuista muistikuvaa seuraten Boldt risti joukkonsa "Unga Fribyggareksi" Tukholmassa vuosina 1787-1799 toimineen kirjallis-kasvatuksellisen "Fribyggarne" seuran mukaan. Seura ei ollut nimestään huolimatta vapaamuurariloosi, vaan lähinnä Suomen historiasta hyvin tunnetun Aurora-seuran kaltainen klubi. Se julkaisi omaa sanomalehteä ja perustipa se seuraan pedagogisia aatteita toteuttavan koulunkin Tukholmaan. - Pieni palmunoksa olisi unelmoidun vapaajoukon jäsenmerkki, ja siihen olisi kiinnitetty kaksi kirjainta, F ja B. Nämä merkitsisivät: "Ungadomsförbundet Folkets Brödskap", "Unga Fribyggare", "Frihet och Bröderskap".
Kesällä 1910 sukeutui Boldtin ja Wilfrid Brotheruksen välille vilkas kirjeenvaihto uuden nuorisoliikkeen päämääristä. Ja heinäkuun 29. päivänä Boldtilla on valmiina luonnos "Nuorten Vapaaliittolaisten" toimintaohjelmaksi. Ylioppilas Ilmari Jäämaa oli tehnyt parhaansa kääntääkseen Boldtin koukeroiset ja sirostelevat ilmaisut suomenkielelle. Tämän mukaan nuoret vapaaliittolaiset tahtovat yhteisin voimin avustaa niitä pyrkimyksiä, joiden voitto merkitsisi uuden ja paremman ajan koittamista ihmiskunnalle. He koettivat toimia sen ymmärryksen puutteen, katkeruuden tai välinpitämättömyyden poistamiseksi, jota vielä niin monessa suhteessa on eri kansanheimojen ja kansakuntien välillä. Periaatteitaan nuoret vapaaliittolaiset koettavat toteuttaa mm. perustamalla pieniä, mutta hyviä kirjakokoelmia, esitelmin ja keskusteluin suuntaamalla nuorempien toveriensa tarkkaavaisuuden jaloihin elämänarvoihin ja "ihaniin elämäntöihin" muuallakin kuin kotimaan sivistyssaroilla, vaihtamalla kortteja ja valokuvia ym. vieraiden maiden nuorisopiirien kanssa, kehittämällä halua retkeilyihin raikkaassa luonnossa, elämällä "ystävällistä yhdyselämää" luonnon ja ihmisten kanssa sekä edistämällä toimintatarmon ja havaintokyvyn sekä ruumiillisen ja henkisen terveyden kehittämistä.
Mitään suljettua yhdistystä ei ollut tarkoitus perustaa, ei myöskään millään tavoin puuttua kenenkään persoonalliseen liikuntavapauteen ja katsantokantoihin. Sillä tämä vaatimus oli yksi niitä ratkaisevia kynnyksiä, jotka erottivat Boldtin suunnitteleman nuorisoliikkeen siitä toimintamallista, joka vähitellen "Partiopojan kirjan" ruotsinkielisen käännöksen vaikutuksesta alkoi tulla Suomessa yleisimmin tutuksi. Jo kesällä Boldt - samalla kun hän antoi täyden tunnustuksensa Baden-Powellin aatteen nerokkuudelle - arvosteli sitä nationalismia ja militarismia, jonka hän oli näkevinään vannottavassa partiovalassa, eräissä partiolain kohdissa, yhtenäisessä partiopuvussa ja johtajavaltaisessa järjestelmässä.
Elokuun 26. päivänä 1910 Boldt kirjoitti ystävälleen Wilfridille: "Eilen aamulla olin matkalla asemalle ja tapasin ylioppilas K. Steniuksen, huopalahtelaisen "boyscout-patrullin" johtajan, joka on ollut innokkaasti mukana organisoimassa "scout-kolonnaa" Loviisaan. Hän kertoi minulle, että muutamat helsinkiläiset ovat herättäneet kysymyksen samanlaisen yrityksen aloittamisesta myös täällä ja kysyi, eikö minulla olisi halua tulla heidän kokoukseensa illalla. Iltapäivällä istuimme, Stenius ja minä, täällä kotonani ja vaihdoimme ajatuksia parin tunnin ajan. Suureksi ilokseni havaitsin, että hän oli lämpimän kiinnostunut juuri niistä samoista pyrkimyksistä, joita me omalla tahollamme olimme halunneet edistää, ja sama kiinnostus näkyi illalla kokouksessa myös muissa." Uusi kokous, joka pidettiin syyskuun neljäntenä 1910 oli ensimmäinen yritys organisoida kaikki helsinkiläiset partiojoukot edes jonkinlaisen yhteisen johdon alaisuuteen. Mutta samalla se merkitsi eräänlaista aatteellista kahtiajakautumista: toisaalta olivat mm. "Riddargossarna"-järjestön edustajat, jotka pitäytyivät lähinnä Baden-Powellin ja ruotsalaisen Ebbe Lieberathin mukaiseen partiotoimintaan, ja toisaalta oli Steniuksen ja Boldtin edustama vapaampi ja - jos uskallan sanoa - ihanteellisempi linja. Tämä sama kahtiajako "vapaan" ja "sidotumman" partiotoiminnan välillä näkyi selvänä mm. siinä keskustelussa, joka käytiin marraskuussa 1910 Suomen Kasvatusopillisessa Yhdistyksessä Boldtin alustuksen pohjalta, ja johon kummankin järjestön johtajat ottivat osaa. Syyskuun neljännen päivän kokous antoi myös kimmokkeen esitellä uutta liikettä ja sen tarkoitusperiä erityisen painotuotteen avulla. Tämä lokakuussa 1910 painettu 13-sivuinen lentokirjanen tiivistää alkuaikojen "Fribyggarein" ideologisen pohjan ja myös Boldtin omat kasvatusperiaatteet ikään kuin pähkinänkuoreen. Tulos, johon Boldt, Stenius, Brotherus sekä tunnettu kansanvalistus- ja työväenopistomies Zachris Castren olivat päätyneet, on mielenkiintoinen seos aitoa boldtilaista liberalismia ja aitoa baden-powellilaista partioliikettä. Jos kohta Boldtin ansiona on, että hän hahmotteli "Fribyggarein" ideologisen pohjan, Zachris Castrenista tuli se mies, joka "keksi" Toimen Pojat. Boldt kertoi myöhemmin, kuinka hän oli pyytänyt Castrenia luomaan Fribyggareille paremman ja luontevamman suomenkielisen nimen kuin Jäämaan "vapaaliittolaiset", ja tämä oli hetken miettimisen jälkeen ehdottanut sanaa "Toimen Pojat" (luultavasti Boldtin partiolaisia merkitsevän käännöksen, "idogossar", mukaan). - Vaihtoehtona oli ollut nimiehdotus "Nuoret Vapaakuntalaiset".
Toimen Poikain ohjelman ja ideologian esittely käy vihkosessa aluksi aivan niiden suuntaviivojen mukaan, jotka Boldt oli jo kesällä kaavaillut. Mutta sitten esitys jatkuu toisenlaisessa sävyssä. Lukijalle esitellään Toimen Poikain tunnuslauseet: "Reipas mieli! Kaikille hyvää - tuhoa ei kenellekään", ja partiolupauksen sijalle ehdotettava yksinkertainen liittymisseremonia, jossa ainoa vaatimus olisi myöntävä vastaus kolmeen kysymykseen. Tämän jälkeen seuraa kuusikohtainen ihanteiden luettelo, jossa B-P:n scout-lain vaikutus tuntuu jo selvänä. Sen mukaan Toimen Pojat tahtovat koettaa
olla hyviä kaikkia kohtaan,
olla reippaita ja kestäviä,
osoittaa jaloa (ridderligt) ja kohteliasta mielenlaatua (mihin sisältyi myös pidättäytyminen päihdyttävistä juomista, tupakasta, kirosanoista ja äkkipikaisista teoista),
alati "olla valmiina" sanan kauneimmassa merkityksessä,
olla koskaan tekemättä ajattelemattomia lupauksia ja olla puhumatta sitä minkä tietävät totuudenvastaiseksi,
levittää iloa koteihinsa, ja lopuksi
käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mitä aurinko ja raitis ilma, terveellinen ruumiinliike, käytännön työ - etenkin ruumiillinen työ metsässä ja vainioilla ja puutarhassa - sekä kunnon toveruus voivat tarjota.
Organisaatiosta ja toimintamuodoista annetaan vain viitteitä: Toimen Pojat muodostavat "parvia" (flockar), joissa on viidestä kymmeneen jäsentä kussakin. Useammat (flere eller färre) toimenpoikaparvet muodostavat veljesjoukon (friskara), jolla on oma kokoontumis-, luku- ja kirjastohuoneensa. Elämän parvissa ja veljesjoukoissa tulee - jos ne ovat todellisia toimenpoikaparvia ja vapaajoukkoja - perustaa veljelliseen luottamukseen, lujaan ystävyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Arvonimiä ja arvoasteita ei tarvita; johtajan osoittama luottamus on riittävä kiihotin, itse työ tai harjoitus runsas palkinto. Yksityiskohtiaan myöten yhdenmukainen järjestely ei sekään ole tarpeen: missä on elämää, siellä kehittyvät muodot itsestään.
Talvi ja kevät 1910/11 oli partioliikkeelle valtavan innostuksen aikaa. Poikia ja tyttöjä virtasi päivittäin Toimen Poikiin, ja veljesjoukko toisensa jälkeen täyttyi. Niistä muodostettiin kolonnia, neljä veljesjoukkoa kussakin. Kevättalvella katsottiin tarpeelliseksi jakaantua kolmeen pääryhmään, joista ruotsinkielisiä poikia johti Stenius, suomenkielisiä poikia Brotherus ja tyttöjä Ingeborg Brotherus. Boldt sen sijaan ei halunnut johtajuutta tai arvoasemaa, hän toivoi - epävarmuudestaan ja epäkäytännöllisyydestään suorastaan sairaalloisen tietoisena - vain voivansa seurata uutta liikettä eräänlaisena "isona veljenä". Ihailemansa Viktor Rydbergin "Ateenalaisten laulu" mielessään hän kirjoitti uudelle järjestölle kauniin heksametrimittaisen "Fribyggarnas Atenarssångin", jonka nuortenkirjailija Arvid Lydebecken tuota pikaa suomensi pyrkien parhaansa mukaan muuntamaan Boldtin korkealentoiset kielikuvat nuorille läheisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi.
Syksyllä 1911 oli jo moni asia toisin. Suurista joukoista oli vain rippeet jäljellä, ja yksi liikkeen perustajistakin, Wilfrid Brotherus, oli luopunut toiminnasta yliopistolukujaan jatkaakseen. Toiminnan johto siirtyi yhä enemmän Steniuksen harteille. Ja kun partioliikkeen hajotuskäsky tuli syyskuussa 1911, toiminnan jatkaminen silloin kun muut scout-yhdistykset lopettivat on lähinnä kirjattava Steniuksen suureksi ansioksi. Vuoden vaihteessa 1911/12 Stenius lisäksi toteutti järjestelyn, joka ikään kuin täydensi ja toi konkreettiselle tasolle Boldtin jo alusta pitäen painottaman varttuneiden poikien yhteiskunnallisen kasvatuksen ajatuksen. Ja niin tuli Toimen Pojista tasavalta, Steniuksen sen presidentti, Sven E. Donnerista pääministeri ja muista järjestön jäsenistä ministereitä niin, että vain harva joukosta riitti tavallisiksi kansalaisiksi. Ajatuksen tähän järjestelyyn Stenius oli Donnerin mukaan saanut William Georgen amerikkalaisesta nuorisotasavallasta, mutta varmaan Steniuksen mielessä olivat myös olleet ne lukuisat itsehallintokokeilut, joita helsinkiläiskouluissa tuohon aikaan oli. Tasavallan tarkoitus oli selvä: se oli eräänlaista esiharjoitusta demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan nuorille jäsenille, jotta he myöhemmin aikuisina kykenisivät ottamaan vastuuta, johtamaa ja myös tottelemaan oikeassa hengessä. Toimen Poikien partiotasavallan voi sanoa olevan ensimmäinen yritys ratkaista partioliikkeen niin visainen kysymys vartioista "uloskasvaneille" pojille annettavasta oikeasta kansalaiskasvatuksesta. Sen merkitystä voidaan ehkä vasta nyt, kun toimiminen rinnan partiolippukunnassa ja lippukunnan muodostamassa rekisteröidyssä yhdistyksessä on yleisesti hyväksytty lisä partion kasvatuskeinoihin, täysin mitoin arvostaa.
Tasavallan perustaja ja sen toiminnan sielu, Kurt Stenius oli syntynyt Helsingissä vuonna 1889. Keväällä 1910 hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya Svenska Läroverketistä, missä myös Alexander Boldt oli ollut aikanaan tuntiopettajana, ja jo heinäkuussa hän johti Gunnar Grönstrandin perustamaa pientä partiolaisjoukkoa kotiseudullaan Huopalahdessa. Syyskuusta 1910 alkaen hän uhrasi kaiken aikansa, intonsa ja varansa Toimen Poikien liikkeen hyväksi. Suunnitellut filosofian opinnot saivat jäädä, kun työ uuden, paremman tulevaisuuden hyväksi kutsui!
Steniuksen aatemaailma oli yhtä korkean ihanteellinen kuin Boldtinkin, mutta ehkä hartaampi. Stenius oli kuten Boldtkin vakaumuksellinen vegetariaani, sodan, militarismin, sorron ja riiston vastustaja, rauhan, ystävyyden ja kaikkia kansanluokkia sekä kieliryhmiä yhdistävän veljeyden puolustaja, mutta hän tunsi myös selvää viehtymystä stoalaisiin ja jälkiplatonisiin oppeihin ja teosofiaan. Hän puhuu viimeisissä kirjeissään elämänsä johtotähdistä (ledstjärnor), pyytää anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa ja vakuuttaa aina pyrkineensä hyvään. Viittaukset "Karmaan" kaikkia ihmisiä yhdistävänä voimana ja luottamus pikaiseen jälleennäkemiseen kuoleman kautta ovat jo sanomaltaan teosofiaa, jonka suhtautuminen mm. vapaaehtoiseen oman hengen riistoon on paljon myönteisempi kuin kristinuskon ja kirkon kanta varsinkaan tuona ajankohtana oli.
Sillä elokuun 26. päivänä 1913 Kurt Stenius tappoi itsensä. Vain 24-vuotiaana hän oli tuntenut, että hänen elämäntyönsä ei ollut kantanut sitä hedelmää, jota sen olisi pitänyt, että elämällä ei enää ollut hänelle mitään tarjottavaa. Tapahtuiko tuo teko hetkellisessä masennuksen puuskassa vai oliko hän sitä suunnitellut mielessään jo pitemmän aikaa, on vaikeat sanoa. Luultavasti molempia.
Isku oli kova Toimen Pojille ja varsinkin Boldtille, joka oli aina pitänyt Steniusta eräänlaisena kompleksien vaivaaman luonteensa luoman ihannekuvan ruumiillistumana; miehenä, joka olisi toteuttava toisen suuret haaveet. Ja nyt tällainen kuolema! Mutta niin Boldt kuin muutkin toimen pojat käänsivät tappion voitokseen. Steniuksesta tuli voittaja, sankari, mies, joka kuoli aatteensa puolesta uhrautuen. Ja niin syntyi sankaritaru pelottomasta ja nuhteettomasta ritarista, joka kärsi ja kaatui paremman tulevaisuuden puolesta. Toimen pojat järjestivät vainajan hautajaiset ja myöhemmin pystyttivät hänen haudalleen kauniin muistokiven. Ehdottipa Boldt vuonna 1915, että järjestön tulisi perustaa erityinen Stenius-museo, jotta tämän nimi ei koskaan unohtuisi. Mutta Toimen Pojat toipuivat vähitellen, ja Sven E. Donnerista ja Urho Salovaarasta he saivat korkeatasoiset johtajat, jotka jatkoivat toimintaa liikkeen perustajien hengessä, mutta käytännön toiminnassa yhä enemmän normaalia partiotoimintaa läheten. Varsinkin Sigrid Steniuksen veljensä toivomuksesta Toimen Pojille lahjoittaman viljelysmaan hoito tuli vuosien mittaan suorastaan kunniakysymykseksi, Kurt Steniuksen muiston vaalimisen konkreettiseksi ilmaukseksi.
Sen sijaan Alexander Boldtiin Steniuksen poismeno jätti elinikäisen sielullisen vamman. Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi Kurt Steniuksen muistoon: jo syyskuussa 1913 päiväämänsä muistokirjasen muodossa, ja uudelleen vielä 1938, jolloin hänen kirjoitelmansa partioaiheisen kiistakirjan alaotsikkona oli "neljännesvuosisata Kurt Steniuksen poismenosta".
Vuonna 1917 Boldt pyysi Toimen Poikien kansalaiskokoukselta eroa järjestön jäsenyydestä. Vanha idealisti ei voinut tinkiä ihanteistaan, vaan väistyi mieluummin kuin taipui ns. "virallisen" linjan ideologiaan lupausvaloineen, tottelemisvaatimuksineen, merkkien metsästyksineen ja rummun päristyksineen, kuten Boldt asian tunsi ja ilmaisi. Työskennellessään vanhana, ihmisarkana, ja melkein unohdettuna Helsingin yliopiston kirjaston takahuoneissa, minne hänet - lainaustoimiston entinen johtaja - oli alennettu panemaan lainattuja kirjoja takaisin hyllyihin, muistot Kurt Steniuksesta ja menneet unelmat "Fribyggarein" vapaajoukosta olivat luultavasti hänen elämänsä ainoita aarteita. "Järjestystä rakastava funktio", millä nimellä Alexander Boldt kirjastossa tunnettiin, kuoli vasta vuonna 1956 kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäisenä.
Entä mitä on jäänyt jäljelle nuorten fribyggarein vapaamielisistä partioaatteista. Muodollisesti ehkä ei paljoakaan: muutaman partiolippukunnan traditiot, lupaukset ja kansalaisnumerot ja yksi tasavallan heiveröinen, mutta toisaalta merkillisen sitkeähenkinen liitto, Suomen Vapaa Partioryhmä, joka vuodesta 1917 luontevasti jatkoi Steniuksen ja Boldtin kaikkia erottelun rajoja murtavia perinteitä. Kun selailee partiolaisten ohjekirjoja ja oppaita, huomaa sittenkin yhtä ja toista, joka tuntuu tutulta "fribyggareilta" omaksutulta. Tiedämme, että kun Suomen Partioliitto vuonna 1917 järjestyi, sen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Verneri Louhivuori ja varapresidentiksi Eirik Hornberg. Useat toimenpoikajoukot eri puolilla Suomea muistuttavat vieläkin ajasta, jolloin tämä nimike kilpaili Kaarlo Soinion keksimän "Partio"-sanan kanssa scouttien yleisnimestä.
Mutta vapaamielisen linjan vaikutus on syvällisempi ja kestävämpi. On ilmeistä, että Suomen partiolaisten oma ihanne toisen vakaumuksen kunnioittamisesta on peräisin Toimen Pojilta, samoin torjuva suhtautuminen ehdottoman tottelemisen vaatimukseen, johtajavaltaisuuteen ja pakolliseen partiolaisvalaan. Kasvuikäisiltä pojilta vaadittava partiolupaus säilyikin Suomessa pitkään vapaaehtoisena: ei tarvinnut, jos ei voinut. Esimerkiksi metsänkävijä Ilmari Wainio esitteli "Partiopoikien käsikirjassa" liikettä vuonna 1922 seuraavasti: "Partioliikkeessä poikaluonne pääsee täysiin oikeuksiinsa ja saa täyden vapauden. Minkäänlainen hengetön kaavamaisuus ei saa partiotyössä tulla kysymykseen. Se ei vaadi mitään valoja, se ei komenna eikä pakota ketään. Se vain pyytää nuorukaista myöntäen tai kieltäen vastaamaan seuraavaan kysymykseen: 'Tahdotko vapaasti ja iloisesti koettaa täyttää velvollisuutesi partiolaisena ja parhaan kykysi mukaan seurata partiolakia?'", mihin kysymykseen Toimen Pojat puolestaan aina ovat vastanneet myönteisesti.
On ilmeistä, että vasta nyt, 1980-luvulla olemme oppineet uudelleen antamaan täyden arvonsa niille aatteille, joiden merkeissä Toimen Poikien liike aikanaan syntyi. Etsiessämme tänään elämän totuutta, kunnioittaessamme toista ihmistä, rakentaessamme ystävyyttä yli rajojen ja auttaessamme ja palvellessamme muita uudistettujen partioihanteiden mukaisesti rinnastukset Kurt Steniuksen, Alexander Boldtin, Wilfrid Brotheruksen aatemaailmaan ovat ilmiselvät. Juuri niin hekin tekivät, ja näin ovat Toimen Pojat aina tehneen; koko kuluneen seitsemänkymmenenviiden vuoden ajan.
Uusi järjestö ei kuitenkaan syntynyt yhdessä yössä, täysin spontaanisti, kuten niin monet "scout-joukkueet" tuohon aikaan. Ei, toiminnan alkua oli edeltänyt liki kymmenen vuoden suunnittelun, haaveilun, voisi sanoa jopa haikailun kausi.
Liikkeen henkisenä isänä ja ideologisena suunnan näyttäjänä oli eräs Suomen partioliikkeen alkuaikojen merkillisimpiä miehiä, Bruno Alexander Boldt. Boldt oli syntynyt Kuopiossa vuonna 1873 lahjakkaan, mutta henkiseltä rakenteeltaan perin epävakaisen veljessarjan nuorimpana. Hänen opintonsa suuntautuivat ruotsinkieliseen kaunokirjallisuuteen. Vuonna 1896 hän valmistui filosofian maisteriksi ja vuonna 1902 hän julkaisi painosta väitöskirjansa, joka kosketteli poika- ja nuorukaisluonteita ruotsinkielisessä runoudessa. Tämä yli 200-sivuinen teos koitui kuitenkin Boldtille katkeraksi pettymykseksi, joka todennäköisesti loi synkkää varjoaan koko hänen elämäänsä. Väitöskirjan kohtaloksi tuli nimittäin yliopiston taholta virallinen ja peruuttamaton hylkäystuomio. Niinpä Boldt näki jokaisessa pojassa ja nuorukaisessa itsensä kaltaisen hennon taimen, jota tuli karaista ja kasvattaa kestämään elämän vaikeuksia ja pettymyksiä. Ujo ja arka, melkein sairaalloisen yliherkkä nuorimies ihaili kaikkea vahvaa ja väkevää, suurille aatteille ja laajoille näköaloille omistautuneita miehiä. Vain pari esikuvaa on tässä yhteydessä syytä tuoda esille. Tutkimustyönsä yhteydessä Boldt oli tutustunut perusteellisesti Viktor Rydbergin tuotantoon ja aatteisiin, ja Rydbergiltä Boldt sai hyvin paljon niitä vapaamielisiä kasvatusihanteita, joita hän yritti myöhemmin toteuttaa käytännössä. Rydbegin uskonnolliset mielipiteet mm. innostivat Boldtia julkaisemaan vuonna 1905 Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan käsittelevän pedagogisen kirjoitelman, missä hän vakavissaan suosittelee tällaista opettajan ja oppilaiden muodostamaa vapaata yhteisöä, "friskara", kaiken kasvatustyön ihannemalliksi.
Tutustuttuaan vuosikymmenen puolivälissä amerikkalaisen nuorison kasvattajan Elbert Hubbardin elämään ja työhön Boldt haaveili hänkin samanlaisista suurteoista. Vuonna 1907 hän kirjoittaa työtoverinsa Hjalmar Brotheruksen nuoremmalle veljelle, Wilfrid Brotherukselle mm. seuraavasti: "Mutta sisimmässäni ääni, jota en voi vaientaa, sanoo minulle, mainitakseni esimerkin, että tällä hetkellä pääkaupunkimme suomenkielisen nuorison keskuudessa on kymmeniä tai satoja kasvuikäisiä poikia, jotka voisivat olla paitsi tueksi omaisilleen, myös yhteiskuntansa ja maansa ylpeys ja ilo, mutta joista kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule kumpaakaan." - Jotain tuli tehdä, mutta mitä?
Tammi/helmikuussa 1910 Alexander Boldt kuitenkin ensi kertaa, kuten hän myöhemmin kertoi luki lehdestä reippaista englantilaisista "boy scout" -pojista, jotka jättivät pallopelinsä ja kiiruhtivat pelastamaan oman henkensä uhalla rautatieonnettomuuden uhreja. Ja jo huhtikuussa Boldt oli luonut oman ehdotuksensa itsekasvatukseen ja toimintavapauteen, retkeilyyn, toveruuteen ja iloiseen mieleen perustuvaksi nuorisoliikkeeksi. Puolittain alitajuista muistikuvaa seuraten Boldt risti joukkonsa "Unga Fribyggareksi" Tukholmassa vuosina 1787-1799 toimineen kirjallis-kasvatuksellisen "Fribyggarne" seuran mukaan. Seura ei ollut nimestään huolimatta vapaamuurariloosi, vaan lähinnä Suomen historiasta hyvin tunnetun Aurora-seuran kaltainen klubi. Se julkaisi omaa sanomalehteä ja perustipa se seuraan pedagogisia aatteita toteuttavan koulunkin Tukholmaan. - Pieni palmunoksa olisi unelmoidun vapaajoukon jäsenmerkki, ja siihen olisi kiinnitetty kaksi kirjainta, F ja B. Nämä merkitsisivät: "Ungadomsförbundet Folkets Brödskap", "Unga Fribyggare", "Frihet och Bröderskap".
Kesällä 1910 sukeutui Boldtin ja Wilfrid Brotheruksen välille vilkas kirjeenvaihto uuden nuorisoliikkeen päämääristä. Ja heinäkuun 29. päivänä Boldtilla on valmiina luonnos "Nuorten Vapaaliittolaisten" toimintaohjelmaksi. Ylioppilas Ilmari Jäämaa oli tehnyt parhaansa kääntääkseen Boldtin koukeroiset ja sirostelevat ilmaisut suomenkielelle. Tämän mukaan nuoret vapaaliittolaiset tahtovat yhteisin voimin avustaa niitä pyrkimyksiä, joiden voitto merkitsisi uuden ja paremman ajan koittamista ihmiskunnalle. He koettivat toimia sen ymmärryksen puutteen, katkeruuden tai välinpitämättömyyden poistamiseksi, jota vielä niin monessa suhteessa on eri kansanheimojen ja kansakuntien välillä. Periaatteitaan nuoret vapaaliittolaiset koettavat toteuttaa mm. perustamalla pieniä, mutta hyviä kirjakokoelmia, esitelmin ja keskusteluin suuntaamalla nuorempien toveriensa tarkkaavaisuuden jaloihin elämänarvoihin ja "ihaniin elämäntöihin" muuallakin kuin kotimaan sivistyssaroilla, vaihtamalla kortteja ja valokuvia ym. vieraiden maiden nuorisopiirien kanssa, kehittämällä halua retkeilyihin raikkaassa luonnossa, elämällä "ystävällistä yhdyselämää" luonnon ja ihmisten kanssa sekä edistämällä toimintatarmon ja havaintokyvyn sekä ruumiillisen ja henkisen terveyden kehittämistä.
Mitään suljettua yhdistystä ei ollut tarkoitus perustaa, ei myöskään millään tavoin puuttua kenenkään persoonalliseen liikuntavapauteen ja katsantokantoihin. Sillä tämä vaatimus oli yksi niitä ratkaisevia kynnyksiä, jotka erottivat Boldtin suunnitteleman nuorisoliikkeen siitä toimintamallista, joka vähitellen "Partiopojan kirjan" ruotsinkielisen käännöksen vaikutuksesta alkoi tulla Suomessa yleisimmin tutuksi. Jo kesällä Boldt - samalla kun hän antoi täyden tunnustuksensa Baden-Powellin aatteen nerokkuudelle - arvosteli sitä nationalismia ja militarismia, jonka hän oli näkevinään vannottavassa partiovalassa, eräissä partiolain kohdissa, yhtenäisessä partiopuvussa ja johtajavaltaisessa järjestelmässä.
Elokuun 26. päivänä 1910 Boldt kirjoitti ystävälleen Wilfridille: "Eilen aamulla olin matkalla asemalle ja tapasin ylioppilas K. Steniuksen, huopalahtelaisen "boyscout-patrullin" johtajan, joka on ollut innokkaasti mukana organisoimassa "scout-kolonnaa" Loviisaan. Hän kertoi minulle, että muutamat helsinkiläiset ovat herättäneet kysymyksen samanlaisen yrityksen aloittamisesta myös täällä ja kysyi, eikö minulla olisi halua tulla heidän kokoukseensa illalla. Iltapäivällä istuimme, Stenius ja minä, täällä kotonani ja vaihdoimme ajatuksia parin tunnin ajan. Suureksi ilokseni havaitsin, että hän oli lämpimän kiinnostunut juuri niistä samoista pyrkimyksistä, joita me omalla tahollamme olimme halunneet edistää, ja sama kiinnostus näkyi illalla kokouksessa myös muissa." Uusi kokous, joka pidettiin syyskuun neljäntenä 1910 oli ensimmäinen yritys organisoida kaikki helsinkiläiset partiojoukot edes jonkinlaisen yhteisen johdon alaisuuteen. Mutta samalla se merkitsi eräänlaista aatteellista kahtiajakautumista: toisaalta olivat mm. "Riddargossarna"-järjestön edustajat, jotka pitäytyivät lähinnä Baden-Powellin ja ruotsalaisen Ebbe Lieberathin mukaiseen partiotoimintaan, ja toisaalta oli Steniuksen ja Boldtin edustama vapaampi ja - jos uskallan sanoa - ihanteellisempi linja. Tämä sama kahtiajako "vapaan" ja "sidotumman" partiotoiminnan välillä näkyi selvänä mm. siinä keskustelussa, joka käytiin marraskuussa 1910 Suomen Kasvatusopillisessa Yhdistyksessä Boldtin alustuksen pohjalta, ja johon kummankin järjestön johtajat ottivat osaa. Syyskuun neljännen päivän kokous antoi myös kimmokkeen esitellä uutta liikettä ja sen tarkoitusperiä erityisen painotuotteen avulla. Tämä lokakuussa 1910 painettu 13-sivuinen lentokirjanen tiivistää alkuaikojen "Fribyggarein" ideologisen pohjan ja myös Boldtin omat kasvatusperiaatteet ikään kuin pähkinänkuoreen. Tulos, johon Boldt, Stenius, Brotherus sekä tunnettu kansanvalistus- ja työväenopistomies Zachris Castren olivat päätyneet, on mielenkiintoinen seos aitoa boldtilaista liberalismia ja aitoa baden-powellilaista partioliikettä. Jos kohta Boldtin ansiona on, että hän hahmotteli "Fribyggarein" ideologisen pohjan, Zachris Castrenista tuli se mies, joka "keksi" Toimen Pojat. Boldt kertoi myöhemmin, kuinka hän oli pyytänyt Castrenia luomaan Fribyggareille paremman ja luontevamman suomenkielisen nimen kuin Jäämaan "vapaaliittolaiset", ja tämä oli hetken miettimisen jälkeen ehdottanut sanaa "Toimen Pojat" (luultavasti Boldtin partiolaisia merkitsevän käännöksen, "idogossar", mukaan). - Vaihtoehtona oli ollut nimiehdotus "Nuoret Vapaakuntalaiset".
Toimen Poikain ohjelman ja ideologian esittely käy vihkosessa aluksi aivan niiden suuntaviivojen mukaan, jotka Boldt oli jo kesällä kaavaillut. Mutta sitten esitys jatkuu toisenlaisessa sävyssä. Lukijalle esitellään Toimen Poikain tunnuslauseet: "Reipas mieli! Kaikille hyvää - tuhoa ei kenellekään", ja partiolupauksen sijalle ehdotettava yksinkertainen liittymisseremonia, jossa ainoa vaatimus olisi myöntävä vastaus kolmeen kysymykseen. Tämän jälkeen seuraa kuusikohtainen ihanteiden luettelo, jossa B-P:n scout-lain vaikutus tuntuu jo selvänä. Sen mukaan Toimen Pojat tahtovat koettaa
olla hyviä kaikkia kohtaan,
olla reippaita ja kestäviä,
osoittaa jaloa (ridderligt) ja kohteliasta mielenlaatua (mihin sisältyi myös pidättäytyminen päihdyttävistä juomista, tupakasta, kirosanoista ja äkkipikaisista teoista),
alati "olla valmiina" sanan kauneimmassa merkityksessä,
olla koskaan tekemättä ajattelemattomia lupauksia ja olla puhumatta sitä minkä tietävät totuudenvastaiseksi,
levittää iloa koteihinsa, ja lopuksi
käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mitä aurinko ja raitis ilma, terveellinen ruumiinliike, käytännön työ - etenkin ruumiillinen työ metsässä ja vainioilla ja puutarhassa - sekä kunnon toveruus voivat tarjota.
Organisaatiosta ja toimintamuodoista annetaan vain viitteitä: Toimen Pojat muodostavat "parvia" (flockar), joissa on viidestä kymmeneen jäsentä kussakin. Useammat (flere eller färre) toimenpoikaparvet muodostavat veljesjoukon (friskara), jolla on oma kokoontumis-, luku- ja kirjastohuoneensa. Elämän parvissa ja veljesjoukoissa tulee - jos ne ovat todellisia toimenpoikaparvia ja vapaajoukkoja - perustaa veljelliseen luottamukseen, lujaan ystävyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Arvonimiä ja arvoasteita ei tarvita; johtajan osoittama luottamus on riittävä kiihotin, itse työ tai harjoitus runsas palkinto. Yksityiskohtiaan myöten yhdenmukainen järjestely ei sekään ole tarpeen: missä on elämää, siellä kehittyvät muodot itsestään.
Talvi ja kevät 1910/11 oli partioliikkeelle valtavan innostuksen aikaa. Poikia ja tyttöjä virtasi päivittäin Toimen Poikiin, ja veljesjoukko toisensa jälkeen täyttyi. Niistä muodostettiin kolonnia, neljä veljesjoukkoa kussakin. Kevättalvella katsottiin tarpeelliseksi jakaantua kolmeen pääryhmään, joista ruotsinkielisiä poikia johti Stenius, suomenkielisiä poikia Brotherus ja tyttöjä Ingeborg Brotherus. Boldt sen sijaan ei halunnut johtajuutta tai arvoasemaa, hän toivoi - epävarmuudestaan ja epäkäytännöllisyydestään suorastaan sairaalloisen tietoisena - vain voivansa seurata uutta liikettä eräänlaisena "isona veljenä". Ihailemansa Viktor Rydbergin "Ateenalaisten laulu" mielessään hän kirjoitti uudelle järjestölle kauniin heksametrimittaisen "Fribyggarnas Atenarssångin", jonka nuortenkirjailija Arvid Lydebecken tuota pikaa suomensi pyrkien parhaansa mukaan muuntamaan Boldtin korkealentoiset kielikuvat nuorille läheisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi.
Syksyllä 1911 oli jo moni asia toisin. Suurista joukoista oli vain rippeet jäljellä, ja yksi liikkeen perustajistakin, Wilfrid Brotherus, oli luopunut toiminnasta yliopistolukujaan jatkaakseen. Toiminnan johto siirtyi yhä enemmän Steniuksen harteille. Ja kun partioliikkeen hajotuskäsky tuli syyskuussa 1911, toiminnan jatkaminen silloin kun muut scout-yhdistykset lopettivat on lähinnä kirjattava Steniuksen suureksi ansioksi. Vuoden vaihteessa 1911/12 Stenius lisäksi toteutti järjestelyn, joka ikään kuin täydensi ja toi konkreettiselle tasolle Boldtin jo alusta pitäen painottaman varttuneiden poikien yhteiskunnallisen kasvatuksen ajatuksen. Ja niin tuli Toimen Pojista tasavalta, Steniuksen sen presidentti, Sven E. Donnerista pääministeri ja muista järjestön jäsenistä ministereitä niin, että vain harva joukosta riitti tavallisiksi kansalaisiksi. Ajatuksen tähän järjestelyyn Stenius oli Donnerin mukaan saanut William Georgen amerikkalaisesta nuorisotasavallasta, mutta varmaan Steniuksen mielessä olivat myös olleet ne lukuisat itsehallintokokeilut, joita helsinkiläiskouluissa tuohon aikaan oli. Tasavallan tarkoitus oli selvä: se oli eräänlaista esiharjoitusta demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan nuorille jäsenille, jotta he myöhemmin aikuisina kykenisivät ottamaan vastuuta, johtamaa ja myös tottelemaan oikeassa hengessä. Toimen Poikien partiotasavallan voi sanoa olevan ensimmäinen yritys ratkaista partioliikkeen niin visainen kysymys vartioista "uloskasvaneille" pojille annettavasta oikeasta kansalaiskasvatuksesta. Sen merkitystä voidaan ehkä vasta nyt, kun toimiminen rinnan partiolippukunnassa ja lippukunnan muodostamassa rekisteröidyssä yhdistyksessä on yleisesti hyväksytty lisä partion kasvatuskeinoihin, täysin mitoin arvostaa.
Tasavallan perustaja ja sen toiminnan sielu, Kurt Stenius oli syntynyt Helsingissä vuonna 1889. Keväällä 1910 hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya Svenska Läroverketistä, missä myös Alexander Boldt oli ollut aikanaan tuntiopettajana, ja jo heinäkuussa hän johti Gunnar Grönstrandin perustamaa pientä partiolaisjoukkoa kotiseudullaan Huopalahdessa. Syyskuusta 1910 alkaen hän uhrasi kaiken aikansa, intonsa ja varansa Toimen Poikien liikkeen hyväksi. Suunnitellut filosofian opinnot saivat jäädä, kun työ uuden, paremman tulevaisuuden hyväksi kutsui!
Steniuksen aatemaailma oli yhtä korkean ihanteellinen kuin Boldtinkin, mutta ehkä hartaampi. Stenius oli kuten Boldtkin vakaumuksellinen vegetariaani, sodan, militarismin, sorron ja riiston vastustaja, rauhan, ystävyyden ja kaikkia kansanluokkia sekä kieliryhmiä yhdistävän veljeyden puolustaja, mutta hän tunsi myös selvää viehtymystä stoalaisiin ja jälkiplatonisiin oppeihin ja teosofiaan. Hän puhuu viimeisissä kirjeissään elämänsä johtotähdistä (ledstjärnor), pyytää anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa ja vakuuttaa aina pyrkineensä hyvään. Viittaukset "Karmaan" kaikkia ihmisiä yhdistävänä voimana ja luottamus pikaiseen jälleennäkemiseen kuoleman kautta ovat jo sanomaltaan teosofiaa, jonka suhtautuminen mm. vapaaehtoiseen oman hengen riistoon on paljon myönteisempi kuin kristinuskon ja kirkon kanta varsinkaan tuona ajankohtana oli.
Sillä elokuun 26. päivänä 1913 Kurt Stenius tappoi itsensä. Vain 24-vuotiaana hän oli tuntenut, että hänen elämäntyönsä ei ollut kantanut sitä hedelmää, jota sen olisi pitänyt, että elämällä ei enää ollut hänelle mitään tarjottavaa. Tapahtuiko tuo teko hetkellisessä masennuksen puuskassa vai oliko hän sitä suunnitellut mielessään jo pitemmän aikaa, on vaikeat sanoa. Luultavasti molempia.
Isku oli kova Toimen Pojille ja varsinkin Boldtille, joka oli aina pitänyt Steniusta eräänlaisena kompleksien vaivaaman luonteensa luoman ihannekuvan ruumiillistumana; miehenä, joka olisi toteuttava toisen suuret haaveet. Ja nyt tällainen kuolema! Mutta niin Boldt kuin muutkin toimen pojat käänsivät tappion voitokseen. Steniuksesta tuli voittaja, sankari, mies, joka kuoli aatteensa puolesta uhrautuen. Ja niin syntyi sankaritaru pelottomasta ja nuhteettomasta ritarista, joka kärsi ja kaatui paremman tulevaisuuden puolesta. Toimen pojat järjestivät vainajan hautajaiset ja myöhemmin pystyttivät hänen haudalleen kauniin muistokiven. Ehdottipa Boldt vuonna 1915, että järjestön tulisi perustaa erityinen Stenius-museo, jotta tämän nimi ei koskaan unohtuisi. Mutta Toimen Pojat toipuivat vähitellen, ja Sven E. Donnerista ja Urho Salovaarasta he saivat korkeatasoiset johtajat, jotka jatkoivat toimintaa liikkeen perustajien hengessä, mutta käytännön toiminnassa yhä enemmän normaalia partiotoimintaa läheten. Varsinkin Sigrid Steniuksen veljensä toivomuksesta Toimen Pojille lahjoittaman viljelysmaan hoito tuli vuosien mittaan suorastaan kunniakysymykseksi, Kurt Steniuksen muiston vaalimisen konkreettiseksi ilmaukseksi.
Sen sijaan Alexander Boldtiin Steniuksen poismeno jätti elinikäisen sielullisen vamman. Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi Kurt Steniuksen muistoon: jo syyskuussa 1913 päiväämänsä muistokirjasen muodossa, ja uudelleen vielä 1938, jolloin hänen kirjoitelmansa partioaiheisen kiistakirjan alaotsikkona oli "neljännesvuosisata Kurt Steniuksen poismenosta".
Vuonna 1917 Boldt pyysi Toimen Poikien kansalaiskokoukselta eroa järjestön jäsenyydestä. Vanha idealisti ei voinut tinkiä ihanteistaan, vaan väistyi mieluummin kuin taipui ns. "virallisen" linjan ideologiaan lupausvaloineen, tottelemisvaatimuksineen, merkkien metsästyksineen ja rummun päristyksineen, kuten Boldt asian tunsi ja ilmaisi. Työskennellessään vanhana, ihmisarkana, ja melkein unohdettuna Helsingin yliopiston kirjaston takahuoneissa, minne hänet - lainaustoimiston entinen johtaja - oli alennettu panemaan lainattuja kirjoja takaisin hyllyihin, muistot Kurt Steniuksesta ja menneet unelmat "Fribyggarein" vapaajoukosta olivat luultavasti hänen elämänsä ainoita aarteita. "Järjestystä rakastava funktio", millä nimellä Alexander Boldt kirjastossa tunnettiin, kuoli vasta vuonna 1956 kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäisenä.
Entä mitä on jäänyt jäljelle nuorten fribyggarein vapaamielisistä partioaatteista. Muodollisesti ehkä ei paljoakaan: muutaman partiolippukunnan traditiot, lupaukset ja kansalaisnumerot ja yksi tasavallan heiveröinen, mutta toisaalta merkillisen sitkeähenkinen liitto, Suomen Vapaa Partioryhmä, joka vuodesta 1917 luontevasti jatkoi Steniuksen ja Boldtin kaikkia erottelun rajoja murtavia perinteitä. Kun selailee partiolaisten ohjekirjoja ja oppaita, huomaa sittenkin yhtä ja toista, joka tuntuu tutulta "fribyggareilta" omaksutulta. Tiedämme, että kun Suomen Partioliitto vuonna 1917 järjestyi, sen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Verneri Louhivuori ja varapresidentiksi Eirik Hornberg. Useat toimenpoikajoukot eri puolilla Suomea muistuttavat vieläkin ajasta, jolloin tämä nimike kilpaili Kaarlo Soinion keksimän "Partio"-sanan kanssa scouttien yleisnimestä.
Mutta vapaamielisen linjan vaikutus on syvällisempi ja kestävämpi. On ilmeistä, että Suomen partiolaisten oma ihanne toisen vakaumuksen kunnioittamisesta on peräisin Toimen Pojilta, samoin torjuva suhtautuminen ehdottoman tottelemisen vaatimukseen, johtajavaltaisuuteen ja pakolliseen partiolaisvalaan. Kasvuikäisiltä pojilta vaadittava partiolupaus säilyikin Suomessa pitkään vapaaehtoisena: ei tarvinnut, jos ei voinut. Esimerkiksi metsänkävijä Ilmari Wainio esitteli "Partiopoikien käsikirjassa" liikettä vuonna 1922 seuraavasti: "Partioliikkeessä poikaluonne pääsee täysiin oikeuksiinsa ja saa täyden vapauden. Minkäänlainen hengetön kaavamaisuus ei saa partiotyössä tulla kysymykseen. Se ei vaadi mitään valoja, se ei komenna eikä pakota ketään. Se vain pyytää nuorukaista myöntäen tai kieltäen vastaamaan seuraavaan kysymykseen: 'Tahdotko vapaasti ja iloisesti koettaa täyttää velvollisuutesi partiolaisena ja parhaan kykysi mukaan seurata partiolakia?'", mihin kysymykseen Toimen Pojat puolestaan aina ovat vastanneet myönteisesti.
On ilmeistä, että vasta nyt, 1980-luvulla olemme oppineet uudelleen antamaan täyden arvonsa niille aatteille, joiden merkeissä Toimen Poikien liike aikanaan syntyi. Etsiessämme tänään elämän totuutta, kunnioittaessamme toista ihmistä, rakentaessamme ystävyyttä yli rajojen ja auttaessamme ja palvellessamme muita uudistettujen partioihanteiden mukaisesti rinnastukset Kurt Steniuksen, Alexander Boldtin, Wilfrid Brotheruksen aatemaailmaan ovat ilmiselvät. Juuri niin hekin tekivät, ja näin ovat Toimen Pojat aina tehneen; koko kuluneen seitsemänkymmenenviiden vuoden ajan.
Lisää historiikeista
Toimen Pojat 100 vuotta
Vahvana, alun alkaen oman toimintatapansa ja -kulttuurinsa luoneena lippukuntana, Toimen Poikien historia kertoo myös koko maamme partiohistoriasta. Sata vuotta suomalaista partiotoimintaa yhden lippukunnan kautta nähtynä valottaa todellista partioelämää, sen iloja ja suruja. Kirjan pääluku ”100 vuotta Toimen Poikia” kertoo Toimen Poikien elämästä osana yhteiskuntaa: Miten Suomen, tai vasta syntyvän maamme, tapahtumat heijastuvat kulloinkin lippukunnan toiminnassa. Kirjassa on laaja kuvitus, yli 300 valokuvaa, koko vuosisataisen toiminnan ajalta, mikä luo mielikuvia ja tuo mieleen muistoja menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti |
|